Kas, tänään on mielenterveyspäivä. Oikeastaan aika hienoa, että sellainen on.
Tuli mieleen kolumni, jonka olen kirjoittanut reilu kolme vuotta sitten. Se lienee yksi toimittajaurani luetuimmista jutuista. Ehkä siksi, että voidaan edelleen puhua jonkin sortin tabusta. Vaikkakin ihana huomata ja todeta, että aihe on taas normalisoitunut viimeisen kolmen vuoden aikana.
Toisaalta tekisi mieli muokata tekstiä, mutta jätettäköön se siihen muotoon, jossa sen 24-vuotiaana peppipitkätossuna julkaisin. Olen ylpeä sinusta, silloinen Emma! Tänään voin todeta, että olen tullut monissa asioissa eteenpäin - ja sitten en kuitenkaan. Edelleen kamppailen erityisesti oman hyvinvoinnin priorisoinnin sekä vaativuusajatusten kanssa. Edelleen huomaan, että on usein vaikea olla itselleen joustava ja lempeä. Paniikkikohtauksia tulee harvemmin, mutta niitäkin toisinaan. Se on ihan ok, joskus mieli reagoi niin. Mutta on silti hyvä miettiä, miten mieli voisi olla terveempi, miten olo voisi olla levollisempi. Miten voisi olla useammin human being ja harvemmin human doing? Terkkuja T. Hellstenille.
Tsemppiä meille mielenterveyden kanssa kamppaileville! Eli melkeinpä kaikille jossain elämänvaiheessa.
Tästä vielä Aleksis Kiven sanoja, hänenkin päivänsä kun sattuu tänään olemaan:
Sekalaista, sekalaista,
sekä hyvää että pahaa,
mutta ainapa, koira vieköön,
hyvä kuitenkin täällä päällimmäisenä keikkuu,
ja tämän elämän retkutus
käy laatuun käypä se.
Ja vielä Jeesus Nasaretilaisen sanoja, hän kun on muuten vaan niin kova äijä.
Älkää siis huolehtiko huomispäivästä,
se pitää kyllä itsestään huolen.
Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.
Matteus 6:34
~
Kolumni on julkaistu Lapin Kansan nuortenliite Vasassa 9.6.2017.
Hullujen hommaa?
Jenkkileffoissa terapeutilla on pastellinvärinen sohva. Sen viereisellä pöydällä on vesikannu ja nenäliinoja. Terapeutilla on muistiinpanovihko, hassut lasit ja kirjahylly, josta hän suosittelee asiakkailleen mielenkiintoisia opuksia.
Myös minun terapeutillani on sohva. “Ajattelinkin, että sinä varmasti osaat maata siinä noin rennosti”, hän nauroi, kun ensimmäistä kertaa rojahdin tyynyjen sekaan ja nostin jalat kohti kattoa.
Ensimmäinen psykoterapiaistuntoni oli pari vuotta sitten. Olin juuri eronnut pitkästä parisuhteesta ja kriisi nosti pintaan myös kurjia muistoja lapsuudesta. Ratkaisukeskeisen terapeuttini avulla uskalsin kohdata esiin nousseet tunteet ja aloin prosessoimaan aikoinani hautaamiani asioita. Tammikuussa aloitin Kelan kuntoutuspsykoterapian ja nyt käyn terapiassa viikottain.
Joskus terapeutin kanssa nauretaan naapuriseinän takana pauhaavalla kovaääniselle miesterapeutille. Toisinaan pohdimme sitä, miksi ihmiset kävelevät kadulla toisiinsa katsomatta. Rankempaa on silloin, kun joudun miettimään, miksi koin lapsena niin suurta painetta olla aina iloinen ja reipas. Terapiasta voi saada myös kotitehtäviä: minun on täytynyt esimerkiksi jäsentää elämääni A3-paperille otsikoilla Pelkojen, Toiveiden ja Hyvien asioiden talo.
Terapia on Suomessa edelleen tabu. “Kallonkutistajalla” käyminen on merkki heikkoudesta (ikään kuin heikkouden näyttämisessä olisi jotain negatiivista). Terapiaan mennessä tekee mieli vedota lääkäriaikaan ja vastaanoton aulassa pelkää törmäävänsä tuttuihin.
Mielikuvat terapiassa käymisestä ovat onneksi vähitellen murtumassa. Maaret Kallion ja Tommy Hellstenin kaltaiset pehmeiden arvojen peräänkuuluttajat ovat saaneet tilaa lehtien palstoilta ja kotien kirjahyllyistä. Omien traumojen tietoista käsittelemistä on alettu pitää rohkeana ja viisaana toimintana.
Suomessa kannetaan edelleen toisen maailmansodan traumoja. Aina ei kuitenkaan tarvitse pärjätä tai mennä vaikka läpi harmaan kiven. Apua saa pyytää ja olla epävarma. Ja vaikka julistan terapian ilosanomaa, itselleni parhaita terapeutteja ovat silti ystävät, Jeesus ja Ounasvaaran lenkkipolut.
Kirjoittaja on 24-vuotias leikisti aikuinen, joka on terapeuttinsa mielestä kuin Peppi Pitkätossu.
Kommentit
Lähetä kommentti